14.10.2015

#LONDONLOVE

Kuvayliannostusvaroitus!
Kävimme parhaalla mahdollisella kokoonpanolla ihmettelemässä aivan ihastuttavaa Lontoota syyskuun puolivälissä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä! Jännitysaspekteja oli jonkin verran, sillä aikaisempia matkustuskokemuksiani ulkomaille kuvaa hyvin vain yksi nimi, Ruotsi. Lentokoneessakaan en ollut aiemmin matkustanut.
Matka oli kaikinpuolin onnistunut. Minut tuntevat uskovat kyllä varmasti jos kerron, että otin kuvia ihan kaikesta. Alla maistiaisia matkamme tunnelmista.

























Samat kuvat ja paljon muita löytää instagramista @siljaaa

1.9.2015

SYNTTÄRIHUMUA

Mennyt viikonloppu oli yhtä juhlaa vaan. Einon syntymäpäiviä vietettiin lauantaina meillä kotona ja sunnuntaina ajeltiin Turkuun kummipoikani Vilhon syntymäpäiville. Pojilla on täsmälleen sama syntymäpäivä, vuosia välissä on kuitenkin kahdeksan.



Einon synttäreille kutsuttiin vain lähimmät perheenjäsenet. Meidän tapauksessa se tarkoittaa noin kahtakymmentä vierasta. Eipä paljon enemmän olisi mahtunutkaan. Kahvilusikatkin loppuivat kesken. Niinkuin kuvastakin näkyy, hyödynsimme kaiken mahdollisen tilan keittiössä. Yhdellä ikkunalaudalla oli kupit, lautaset jne. Toisella ikkunalaudalla oli lasten mukit, lautaset, pillit sekä juomat. Pöydälle jäi näin hiukan tilaa myös kahvittelulle.
Siis huomenna 2. syyskuuta on virallisesti Einon syntymäpäivä. Neljän sormen näyttämistä on jo paljon harjoiteltu ja isoksi kasvaminen tuntuu tosi hienolta. Miten äiti ja isä pysyisivät tässä tahdissa mukana? Minne se meidän vauva hävisi?

26.7.2015

PÄIKKÄRIAIKAAN

Mitä tapahtuu päiväunien aikana? Joinakin päivinä olen reipas ja teen sillä aikaa jotain kotihommia. Laitan pyykkejä kuivumaan, siivoan vessan, pyyhin pölyjä, jotain semmosta. Joskus täytyy kerätä lisää energiaa ja vetää unet itsekin. Max 30 min, muuten olen koko loppuillan tokkurainen ja yöunille nukahtaminen vaikeutuu huomattavasti.
Monesti päiväunien aikaan tehdään myös ruokaa. Einon päiväruokailu sijoittuu useimmiten kahdentoista ja yhden välille. Itselläni ei näin viikonloppuisin ole vielä sillon ruoka-aika vaan syömme ehkäpä neljän, viiden aikoihin.
Joskus istun sohvalle, telkkari saattaa olla päällä, mutta mitään tietoa ei ole mitä sieltä tulee. Sitä vaan on ja möllöttää. Tekee kyllä hyvää.
Tänään päätin istahtaa tähän tietokoneen ääreen ja kirjoittaa jotain. Päivämme on tähän mennessä ollut aika rauhallinen. Ulkona sataa ja kiirettä ei ole ollut. Sellaisina päivinä kuulee omat ajatuksensa ja muistaakin jotain, ideoita saattaa kehittyä ja mieli on vakaampi. Tällaisia päiviä on valitettavasti vain muutama/kk.

Päiväunien aikana hienoin juttu on hiljaisuus. 



24.6.2015

KESÄLOMAN EKAT




 






Kesälomamme lähti vauhdikkaissa merkeissä liikkeelle 
kun saimme leikkikaverin meille kylään. 
Einon serkku, 10-vuotias siskoni tyttö Ellen ilahdutti meitä  ma-ti.
Ellen ja upea aurinkoinen kesäkeli inspiroi 
ja lyhensimmekin mielessäni kehiteltyä kesän to do-listaa aika hyvin.

23.6.2015

KESÄYÖN ON ONNI OMANANI


Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Aioimme lähteä juhannusaatoksi mökille, mutta sääennusteet olivat niin epävakaisia, että päädyttiin viettämään aattoa siskoni luokse. Wikipediasta kurkkasin juhannukseen liittyvää faktaa ja kyllä vain aaton aikana lasten riemunkiljahduksista (lue: älämölöstä/huutokiljunnasta) johtuneiden desibeliräjähdysten perusteella uskallan todeta, että pahat henget on karkoitettu avaruuteen ja onnea kerätty ainakin loppuelämäksi. 
Vielä viimeisillä voimanrippeillä raahauduimme katsomaan kokkoa jokirantaan. Olihan se kaunis, tunnelmallinenkin. Siinä vielä mölisevän juhlakansan keskellä tavoitin lämpimän onnen tunteen perhe lähelläni. Ruislinnun laulu jäi vain kuulematta.

2.6.2015

YLIMÄÄRÄISTÄ ENERGIAA KERROSTALOSSA

Kohta neljä vuotias Eino-poika ja kerrostalokoti ovat toisinaan pulmallinen yhtälö. Vielä päiväkodin jälkeen on energiaa niin, että sitä on usein pakko lähteä oikein erikseen kuluttamaan. Lähin leikkipuisto on tosi lähellä ja kivakin. Polkupyörällä pääsee ja autokin on, että voihan sitä ajella vaikka metsään ja juoksennella siellä. Niin me kyllä tehdäänkin, mennään joka paikkaan ja tehdään. Lähes päivittäin.
Kivaa on! Tutkitaan luontoa, kokeillaan erilaisia temppuja ja uusia kykyjä leikkipuiston telineillä, koetaan vauhdin hurmaa aika uuden polkupyörän satulassa, siristellään silmiä auringonpaisteessa ja nuuhkitaan raikasta ilmaa.
Tänään kun ajelimme päiväkodilta kotiin päin, hentoinen pieni ääni ehdotti takapenkiltä "Oltaisko kotona vaan? Ei mennä minnekkään." Pienen toive toteutui, oltiin kotona vaan. Kivaa oli.
Ajattelen usein, että kyllä sellaisen vilkkaan, energisen pienen pojan kanssa olisi makeeta omistaa oma piha. Siinähän ne ois kaikki samassa, vauhdin hurma, raikas nuuhkittava ulkoilma ja muut ulkoleikit. Ulkona, mutta kuitenkin kotona. Ei tarvitsisi aina lähteä.
Kerrostalomme on hiljainen, seinät paksut ja naapurit kivoja. Ei valittamista. Ehkä me olemme ne äänekkäimmät? Maisema neljännessä kerroksessa olohuoneen ikkunasta on huikaisevan hieno, nurmikkoa leikkaa kaupungin oma leikkaajasetä, koti on toimiva ja hyvän kokoinen, kunnossa. Uudenvuoden ilotulitukset näkyvät sohvalle, katuakin lakaisee joku reipas heppu, posti tulee kolmen metrin päähän keittiön ruokapöydästä. Kaikki on lähellä, kirjastoon kävellen viisi minuuttia, kauppaan viisi minuuttia, töihin pyörällä seitsemän minuuttia, postiin kävellen kaksitoista minuuttia, leikkipuistoon kävellen kymmenen minuuttia.
Mikäs tässä? Erilaisina päivinä erilaiset haasteet ja ratkaisut.
Mutta sanonpa vaan, joskus vielä se unelmien oma piha on todellisuutta. Kotipiha. Energiaa kuluttava kotipiha.







13.5.2015

ENSIMMÄINEN

Hei.

Nimeni on Silja. Olen 30-vuotias äiti ja vaimo. Perheeseeni kuuluu syyskuussa 4-vuotta täyttävä iloinen Eino-poika sekä aviomieheni, Einon isä Kalle.

Kirjoitin joskus blogia, jonka lopetin poikani vauva-aikana. Aikaa ja energiaa ei vaan enää riittänyt blogiteksteihin keskittymiseen.

Poistin koko blogin.

Jäin kuitenkin kaipaamaan kirjoittamista ja omaa blogia. Viimeisen vuoden ajan uudelleen aloittaminen on jäänyt toteuttamatta ainoastaan blogin nimen vuoksi. Tai siis sen puuttumisen vuoksi. Pitkään etsin inspiraatiota sanakirjoista, erilaisilta nettisivuilta ja muista blogeista. Toivoin keksiväni jonkun tosi nokkelan ja fiksun nimen, joka samalla kertoisi minusta tai blogistani jotain.

ÄITIKARHU. Sellainen se nyt on.

En tiedä onko se nokkela tai fiksukaan, mutta tuntuu sopivalta. Ja tunnustan, en kyllä yhtään tiedä minkälainen karhuäiti oikeasti on. Toivottavasti ei mikään kauhean tyly ja kurja.
Tässä tapauksessa on se kuitenkin lämmin, iloinen ja sosiaalinen tyyppi, joka mielellään sisustaa kotiaan, kertoo kauniista kotikaupungistaan, nauttii äitinä olemisesta ja elää aika rentoa perhe-elämää omalla tavallaan.

Tervetuloa mukaan!

Moi moi!