Kohta neljä vuotias Eino-poika ja kerrostalokoti ovat toisinaan pulmallinen yhtälö. Vielä päiväkodin jälkeen on energiaa niin, että sitä on usein pakko lähteä oikein erikseen kuluttamaan. Lähin leikkipuisto on tosi lähellä ja kivakin. Polkupyörällä pääsee ja autokin on, että voihan sitä ajella vaikka metsään ja juoksennella siellä. Niin me kyllä tehdäänkin, mennään joka paikkaan ja tehdään. Lähes päivittäin.
Kivaa on! Tutkitaan luontoa, kokeillaan erilaisia temppuja ja uusia kykyjä leikkipuiston telineillä, koetaan vauhdin hurmaa aika uuden polkupyörän satulassa, siristellään silmiä auringonpaisteessa ja nuuhkitaan raikasta ilmaa.
Tänään kun ajelimme päiväkodilta kotiin päin, hentoinen pieni ääni ehdotti takapenkiltä "Oltaisko kotona vaan? Ei mennä minnekkään." Pienen toive toteutui, oltiin kotona vaan. Kivaa oli.
Ajattelen usein, että kyllä sellaisen vilkkaan, energisen pienen pojan kanssa olisi makeeta omistaa oma piha. Siinähän ne ois kaikki samassa, vauhdin hurma, raikas nuuhkittava ulkoilma ja muut ulkoleikit. Ulkona, mutta kuitenkin kotona. Ei tarvitsisi aina lähteä.
Kerrostalomme on hiljainen, seinät paksut ja naapurit kivoja. Ei valittamista. Ehkä me olemme ne äänekkäimmät? Maisema neljännessä kerroksessa olohuoneen ikkunasta on huikaisevan hieno, nurmikkoa leikkaa kaupungin oma leikkaajasetä, koti on toimiva ja hyvän kokoinen, kunnossa. Uudenvuoden ilotulitukset näkyvät sohvalle, katuakin lakaisee joku reipas heppu, posti tulee kolmen metrin päähän keittiön ruokapöydästä. Kaikki on lähellä, kirjastoon kävellen viisi minuuttia, kauppaan viisi minuuttia, töihin pyörällä seitsemän minuuttia, postiin kävellen kaksitoista minuuttia, leikkipuistoon kävellen kymmenen minuuttia.
Mikäs tässä? Erilaisina päivinä erilaiset haasteet ja ratkaisut.
Mutta sanonpa vaan, joskus vielä se unelmien oma piha on todellisuutta. Kotipiha. Energiaa kuluttava kotipiha.
